Info

WÖYH! on Antti ja Jussi Hyyrysen vuonna 2011 perustama yhtye. Bändin musiikkityyliä on luonnehdittu progressiiviseksi, jopa surrealistiseksi dadarockiksi. Veljeskaksikko on seikkaillut Lokki-, Hieho- ja Kaskelotti-videoillaan juosten ja Mini-autolla ajellen. Ensiensiintymisensä WÖYH! teki Jurassic Rockissa elokuussa 2012.

Pitkään ja hartaudella valmisteltu debyyttialbumi IKKILLYK julkaistiin Kaskelotti Records-levymerkillä 8.3.2013.

aarghhh

Mistä puhumme kun puhumme WÖYH!istä? OSA 1

Savonlinna, vuoden 1987 syksy.

”Aloittaessani lukio-opinnot yksi ensimmäisistä koulutovereistani joihin todella aloin tutustua, oli Jussi Hyyrynen. Jo tuolloin hän oli kunnollisen ja tunnollisen oloinen urheilua harrastava kaveri. Koulumenestykseltään hän osoittautui parhaimmistoon kuuluvaksi, käytökseltään hän oli miltei aikuismaisen korrekti ja niinpä opettajistonkin oli helppoa pitää juuri hänestä. Kirkastuneessa julkisivussaan oli vain pari  poikkeuksellista piirtoa: vilpitön innostuneisuus myös meluavaan musiikkiin ja irrationaalisen irrottelun muoto, jota hän kutsui wöyhöttämiseksi.

Törmäsin termiin ensimmäiset kerrat Jussin koulukirjoissa ja –vihkoissa. Niihin hän piirteli huoliteltuja, huutomerkeillä koristettuja wöyh –logoja. Useimmissa versiossa oli myös kolmiulotteisuutta tavoittelevat varjostukset. Itsekin piirtämistä harrastavana osasin arvostaa pedantteja kuvia, vaikka niiden sisältö ja enimmäkseen graafinen ilmekin pysyivät likipitäen samana.
Jussi ei koskaan ryhtynyt erikseen selittämään terminsä syntyperää, sen takaa mahdollisesti löytyvää ideologiaa tai ideansa ilmenemismuotoja. Viimeksi mainittu kävi tosin ilmi aina aika ajoin. Silloin selvisi, ettei wöyhöttämiseen tarvita alkoholin tuomaa rohkaisua, vaikka innostunein wöyhötys näytti sivustakatsojan silmin ilostaan täysin pitelemättömäksi seonneen nousuhumalaisen toikkaroinnilta.
Ohjelma sisälsi päämäärätöntä säntäilyä, huitomista tuonne ja tänne, hallitsemattomia pään liikkeitä ja sitäkin kahlitsemattomampaa, hinkuvaa ja huutelevaa ääntelyä.
Kokonaisuudessa ei näyttänyt olevan järjen häivääkään ja juuri se varmaan oli tuon kehollisen wöyhötyksen päämäärä. Wöyhöttäjä näytti vapautuvan arkisen normaaliuden kahleista, ja päättelinkin, että toiminta oli jonkinlainen varaventtiili, rakentava tapa päästää höyryjä ulos.

early years

Jos wöyhöttämistä ajattelee laajempana kokonaisuutena, on sen ideologiassa nyt helppo nähdä sielunsukulaisuutta muinaiselle dadaismille. Dadaismihan oli protesti älyllistä jäykkyyttä vastaan, ja koska opin tuntemaan Jussin älyllisenä, pragmaattisena ja jopa poikkeuksellisen päämäärätietoisena ihmisenä, päättelin hänen keksineen wöyhötyksen henkisen tasapainonsa turvaksi: ajoittaisella wöyhötyksellä hän varmaankin vältti vaaran muuttua kokonaiselta olemukseltaan henkiseksi virkamieheksi.

Kuten nyt tiedetään, wöyhötys laajeni myöhemmin myös musiikiksi. Siihen tarvittiin vain noin 24 vuotta kehittelyaikaa”.

29.9.2013 Jarkko Martikainen

____________

Mistä puhumme kun puhumme WÖYH!istä? OSA 2

Hetken lauluja

Suomalainen maantie, 2000 –luku.

”Keikkabussin keskinopeus on 80 kilometriä tunnissa ja keikkapaikkojen väliset siirtymäajot helposti useita satoja kilometrejä. Se, että muusikon työn aikaa vievin ja kuluttavin osuus piilee jos jonkinlaisessa odottamisessa, korostuu juuri tuossa ajorataviivojen toljotuksessa. Miten siis käyttää joutoaikaansa niin, että matka kuluisi joutuisasti mutta ettei matkan jouduttamisesta koituisi viheliäisiä jälkiseurauksia?

Kitarataiteilija Jussi Hyyrynen ei kuunaan edes tupakoinut, joten sekin matkaa rytmittävä harrastus jäi häneltä hyödyntämättä. En voi myöskään väittää hänen ahmineen kaunokirjallisuutta, tai että hän olisi nauliintunut aloilleen musiikkia kuunnellen niin kuin minulle tai Jannelle aika ajoin kävi.

Mutta yksilö kyllä keksii omat viihtymisen keinonsa, ja pian yksi Jussille leimalliseksi muodostuva tapa alkoi kuulua meille muillekin. Hän ryhtyi improvisoimaan laulutekstejä, joiden käänteet ja tarinat rakentuivat entuudestaan tuttujen melodioiden päälle. Niihin hän istutti omat, joskus rujotkin runoelmansa ja onnistui hyvin, ainakin jos se mitataan sillä, nauroivatko muut matkalaiset. Vähintäänkin se kävi ilmeiseksi, että Jussilla oli lahjoja säkeistömittojen ja melodian ymmärryksen suhteen, sekä aivan omanlaisensa komediantaju.
Jollakin noista keikkareissuista löysin varsinaisen divariaarteen, ”Laulu- Matti” –nimisen, hieman toisen maailmansodan jälkeen julkaistun kirjan, ja sen lauluista monet olivat muunnelmia aikansa hittisävelmistä: vain tekstien aiheet ja käsittelytavat olivat päälaelleen keikautettuja. Jussin bussilaulelmat toistivat samaa kaavaa, joskin hän taisi olla täysin tietämätön yhteydestä, enkä kai minäkään vielä tuolloin ymmärtänyt sitä.

Myös taiteilijan nälkä kasvaa syödessä, eikä Jussikaan malttanut pitäytyä loputtomiin pelkissä muunnelmissa. Jossain taitteessa hänen ohjelmistossaan alkoi toistua ”Hieho” –niminen originaali:
Hieho on kultaa, hieho on hopeaa,
hieho on pronssia, hieho on nopea.
Nivelet maistuu, voissa ne paistuu.
Nivelet maistuu, voissa ne paistuu.
Hieho!
Taiteilija esitti kappalettaan bussissa omin päin, ja pian hän pyrki innostamaan meitä muita soittamaan sitä soundcheckeissä. Muistini mukaan Petri ja Janne huvittuivat ideasta eniten, itse en tainnut soittaa ”Hiehoa”. ”Hieho” saattoi sisältää myös visuaalisia osuuksia, en muista sitäkään asiaa aivan varmaksi, mutta seuraava Jussin esittelemä laulu jäi repertuaariinsa kaikkein toistelluimpana ja siinä oli mukana myös mieleenpainuva koreografia.
Vaikka Jussi esitti vastaisuudessakin ”Hiehoa” aivan siinä missä monia muita lauluja ohjelmistonsa ydinaineksesta, tuli tuosta uudesta kappaleesta aivan erityinen juttu, niin sanottu hitti. Myöhemmin kävi ilmi laulun olleenkin kotoisin nuoremman Hyyrysen, eli Antin, kynästä. Mitään varsinaista merkitystä tiedolla ei toisaalta tainnut olla, sillä niin heittäytyen Jussi kappaletta ja sen käsimerkistöjä esitti.
Laulu oli ”Lokki”.

8.10.2013 Jarkko Martikainen

_____________

Mistä puhumme kun puhumme WÖYH!istä? OSA 3

Jussi tarttuu hiehoa sarvista, Antti auttaa sen minkä ehtii

Vuodet 2011 – 2013.

kumpparit

”Lokki” –levytyksen ja siihen räätälöidyn videon myötä Jussin päämäärä kirkastui: hän tahtoi tehdä kokonaisen albumin lokin saagasta. Antti oli luvannut toimittaa ainakin osan musiikista riffeinä ja melodianpätkinä, mutta isoveli ei kiirehtinyt säveltämistä, sillä aivan ensiksi hän aikoi käsikirjoittaa levyn tarinan.
Toimintamalli oli minullekin vieras: tuskin olin koskaan edes ajatellut kirjoittaa yhtenäisen tarinan muodostavaa laulutekstisarjaa ennen niiden säveltämistä. Yleensähän yksi, kaksi tai kolme valmiiksi todettua laulua ruokkivat kirjoittamaan laulutekstin tai säveltämään sävellyksen niiden seuraksi, joka sitten joskus valmistuttuaan saattaisi sopia ”hyväksytty” –leimattujen seuraan.

Sen sijaan Jussi päätti laatia ensin levynsä kokonaistarinan ja pilkkoa sen noin kymmeneen palaseen. Palaset antaisivat kukin rajatun aiheen, josta laulaa, ja myöhemmin hän laittaisi laulut soimaan sekä Antin että itsensä säveltämällä musiikilla. Suunnitelma kuulosti käytännölliseltä ja melko helposti toteutettavalta. Se oli kaikkea muuta.

Ensimmäiset kerrat, joina Jussi kyläili luonani miettimässä juonenkäänteitä ja henkilöhahmojen suhteita toisiinsa, tuntuivat vielä luovilta ja täynnä mahdollisuuksia olevilta. Myöhemmin, tehtyään kuukausien mittaisen kirjoitusponnistuksen, joutui mies toteamaan muutamienkin valmiiksi luulemiensa tekstien olevan pelkästään poljentojensa puolesta liian toisteisia.
Aika ajoin muotokin otti vallan sisällöstä: vaikka Jussi uskoi kirjoittaneensa laulunsa siitä aiheesta, josta halusi laulaa, hän olikin runoillut vain jotain foneettisesti viihdyttävää. Ainoa mutta sitäkin suurempi miinus oli, etteivät sitä lukeneet koehenkilöt ymmärtäneet, mitä teksti pyrki kuvailemaan. Kun sanoin parikin kertaa aivan suoraan, etten kyllä hänenä julkaisisi tekstiä sellaisenaan, hän kysyi, oliko minusta tuntunut samalta, kun jokin YUP –tekstini joutui mappiin Ö. Todennäköisesti oli, mutta olin silloin kirjoittanut lisää, ja niin hänenkin kannattaisi tehdä.

Laadittuaan kokonaistarinan useasti ja tehtyään koko levyn tekstit vähintään pariin otteeseen niin hyvin kuin vain suinkaan taisi, arvelen Jussin hieman masentuneen urakkansa äärellä, sillä eräässä vaiheessa hän oli jo valmis heittämään kynän nurkkaan.
Koska olin kuitenkin ehtinyt oppia, miten tärkeä asia oli kyseessä, kehotin miestä vain kirjoittamaan nöyrästi uudelleen kaiken sen, minkä hän koki vielä olevan pielessä. Myös liian juhlallinen asenne koko tekemiseen kannatti unohtaa, sillä se oli vain lisännyt onnistumispaineita jopa siihen pisteeseen asti, jossa aloitteleva kirjoittaja vaati itseltä Einon Leinon tuotantojälkeä vaikka ristimänimi on Hyyrysen Jussi.

Onnettomuuksissa oli mukana myös onnea. Ajan kuluessa Jussin oli pakko miettiä myös sävellyksiä ja niiden koostamista, ja tutkia laulutekstejään ennemminkin sävellyksien osina kuin irrallisina tekstitiedostoina.
Kun monet kappaleet perustuivat lähinnä Antin sävelmateriaaleihin, joutui Jussi jo siksikin muokkaamaan sanoituksiaan veljen ideoihin istuviksi, mutta nekin työt olivat mielekkäämpiä, koska hän oli jo kerran kirjoittanut läpikotaisin kaiken sen, mitä missäkin laulussa tahtoi sanoa. Niinpä hän viimein tunsi tietävänsä, mihin sävellyksen ja tekstin summaa piti kulloinkin kuljettaa.

Jossain vaiheessa ymmärsinkin sen kaikkein tärkeimmän, eli tekemisen ilon, palanneen mieheen. Varsinkin vaihe, jossa levyn demot olivat jo likipitäen valmiit, kokonaisuus hahmottumassa ja visuaalisen puolen suunnittelu täydessä vauhdissa, oli positiivinen paluu lähtöruutuun.
Jussi oli jälleen pääasiallisesti innoissaan kaikesta tapahtuvasta ja vain harvoin huolissaan mistään, vaikka niin poikkitaiteellisen materiaalin kanssa pelatessaan hänellä onkin varsin hyvät mahdollisuudet muun muassa rahallisiin tappioihin. Silti miestä tuntui vain naurattavan. Se huvitti myös minua.
Uskoakseni juuri siitä tulisikin olla kyse, kun puhutaan wöyhöttämisestä, ja siitä tulisi olla kyse myös silloin kun puhutaan elossa olemisesta ylipäätään.

19.10.2013 Jarkko Martikainen

Kuvaaja: Aki-Pekka Sinikoski

Kuvaaja: Aki-Pekka Sinikoski